Puku: lyhyt historia

Länsimainen miesten puku on monisatavuotinen pukine, jonka leikkaus ja yksityiskohdat ovat seuranneet aikaansa. Nykymuodossa tämä asu koostuu takista ja housuista, jotka valmistetaan samasta kankaasta yhdessä puettavaksi. Toinen housupari ja pukuliivi ovat harvinainen lisä 2000-luvulla, sillä yhä harvempi mies tarvitse pukua usein, ja valmistajat taas haluavat karsia kuluja sekä nopeuttaa tuotantoa. Länsimaisen miesten puvun nykyinen muoto on perua Iso-Britannian yläluokan maaseutuasusta. Sen kantamuoto syntyi vuonna 1666 Englannin kuningas Kaarle II:n reformista. Hänen käskystään Englannin hovin miehet ryhtyivät pukeutumaan kolmiosaiseen asuun, jonka koristeellinen, liki polvipituinen takki, reisipituinen liivi ja polvihousut olivat useimmiten samaa kangasta. Aiemmissa asuissa silkki ja pitsi olivat vakio, mutta Kaarle II:n päätöksestä uusi vaateparsi oli villaa. Päätös oli merkittävä, sillä aiemmin villakangas oli ollut maaseudun ja työmiehen asujen merkki. Samanlaisen asetuksen Ranskassa antoi myös Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV.

Regency- eli sijaishallitsijan aikakaudella Englanti muutti suuntaa. 1800-luvun alussa muuan George Bryan “Beau” Brummell suunnitteli ja teetti oman mallin lievetakista, joka oli tuolloin herrasmiehen asu. Beau oli aikansa seurapiirien suosituin mies, joten hänen villainen lievetakkinsa sai säätyläisten hyväksynnän. Toki asiaa auttoi myös Brummellin läheinen ystävyys silloisen kuninkaan pojan kanssa. Uusi ilme perustui Brittien yläluokan maaseutuasuun, joka luotiin vahvoista, paksuista ja kestävistä villakankaista. Englantilaiset räätälit olivat oppineet venyttämään, kutistamaan ja muokkaamaan villaa höyryllä niin hyvin, että vaativa luokka kelpuutti työn. Beaun asu oli läpeensä pelkistetty, koristelematon, silkitön ja entiseen verrattuna huokea - miltei demokraattinen. Takki ja housut olivat useimmiten eri kangasta, mutta kaulaan oli ilmestynyt pellavakravatti, joka solmittiin kaulusten ympärille. Jalassa oli korkeat nahkasaappaat, jotka kiillotettiin edustuskuntoon. Polvihousujen tilalla oli pitkälahkeinen housumalli.

Puvun seuraava muoto Britanniassa oli suomeksi nimetty redingote ( kaiketi perua termistä riding coat), joka vakiintui edustusasuksi 1830-luvulla. Britit kutsuivat vaatetta termillä frock suit. Se oli todennäköisesti sotilaallista alkuperää, sillä takki oli kaksirivinen ja korkealle napitettu, kuten ajan univormut. Uusi asu muodostui mustasta polvipituisesta takista ja juovikkaista harmaista housuista. Asun kanssa puettiin irtokauluspaita, kaulaan plastron tai kravatti, jalkaan sirot varsikengät. Päähine oli useimmiten silinteri ja kädessä kantajalla heilui keppi. Kokonaisuus oli Viktoriaanisen aikakauden säätyläisen arkiasu, joka sopi mieluusti nousevan keskiluokan malttia korostaineisiin arvoihin. Saketti ilmestyi vasta 1850-luvun tienoilla, aluksi vapaa-ajan asuna. Nykymuotoinen puku ilmestyi miesten ylle 1800-luvun lopulla. Puvun lyhyt takki ja samasta kankaasta tehdyt housut olivat ensin käytössä urheilu- ja maaseutuasuissa.

Suurimmat vaikuttajat frakin, saketin ja redingoten katoamiseen olivat kaksi maailmansotaa ja niitä seuranneet sosiaaliset muutokset. Sääty-yhteiskunnan voimakas ote ja maan omistavan luokan etuoikeudet murtuivat. Uudet sukupolvet halusivat tehdä näkyvän eron isien ja isoisien menneeseen maailmaan, eikä jäykkyys enää vedonnut miehiin, jotka olivat tottuneet univormujen mukavuuksiin. Arki siis arkipäiväistyi ja puku otti edellisten asujen paikan. Nämä asut puolestaan varattiin juhlakäyttöön. Häät, valtiotilaisuudet, diplomatia ja tanssiaiset pitivät elossa asuja menneestä. 1900-luvun aikana miesten pukua on leikelty uusiksi ja yksityiskohtia muuteltu, mutta perusrunko on yhä sama. Näitä monia vaiheita voi opiskella esimerkiksi Eric Musgraven mainiosta kuvateoksesta Sharp Suits.

2000-luvulla puvusta on tullut arkiasun sijaan enemmän tai vähemmän seremoniallinen pukine, jolla erotetaan juhlatilaisuudet arjesta. Myös joillakin aloilla puku on työasu, jolla ilmaistaan arvostus asiakasta, kuulijaa, katselijaa, työyhteisöä tai -arvoja kohtaan. Amerikkalainen Paul Stuartin vaatehtimo on kuvannut puvun aseman miellyttävällä tavalla: “Sopiva bisnespuvun virka on tarjota miehelle yksityisyys, jotta epäolennaiset [ulkoasun] ennakkoluulot eivät ilmesty kaupankäynnin esteeksi.” Toisin sanoen puku on jokseenkin neutraali asu, jossa miehen asuinseutu, vapaa-aika tai vapaa vaatemaku eivät häiritse toisia. Vaatteiden maailmassa puvun suurin vastakohta olisi kaiketi johtaa valtiota T-paidassa ja shorteissa. Toki puku ei poista puheesta murretta tai muuta kantajansa mielipiteitä, mutta kaupunkikuvassa se ei myöskään pistä silmään. Puku on kestänyt aikaa, sillä se on helpompi valmistaa ja loputtomiin muunneltavissa.